Olen viime aikoina tuntenut itseni vähän vanhaksi. Vuosi vuodelta nuoremmiksi käyvien kollegoiden ansiosta näin on päässyt käymään useammin kuin kerran.
Graafinen suunnittelijamme Emmi, 25, ihmetteli miksi Macin Font Bookille on annettu niinkin typerä suomenkielinen nimi kuin kirjasinkirja. Mikä ihmeen kirjasin?
Minusta kirjasinkirja ei ole ollenkaan typerä nimi. Kirjain-sana viittaa aakkosiin, mutta fontti on suomeksi kirjasin – tai no, ainakin melkein. Kirjasin on kirjaimet, numerot ja erikoismerkit sisältävä kirjasinleikkaus. Päivittelin Emmille miten nopeasti kaikki on muuttunut. Vielä kymmenisen vuotta sitten fonteista puhui tuskin kukaan.
Emmin mielestä muutos ei ole ollut ollenkaan nopea. Kymmenen vuotta kun on kuulemma pitkä aika. Siis mitä? Lupasin soittaa hänelle kahdenkymmenen vuoden päästä ja tarkistaa onko mieli muuttunut.
Jos ottaa perspektiiviksi koko kirjapainon historian, on viimeisten 40 vuoden aikana tapahtunut kehitys ollut todella nopeaa. Valoladontatekniikka oli suuri mullistus latomoiden työntekijöille 1960–70-luvuilla. Ai minkä ihmeen latomoiden?
Niin, Emmiseni, kun täti aloitteli graafisen suunnittelijan uraansa suurinpiirtein vuonna 1990 (vasta eilen), tilasimme tekstit saksitaittoa varten latomosta. Määrittelimme kirjasinleikkaukset, pistekoot ja palstanleveydet ja saimme tilaamamme materiaalit paperiarkeilla, joita sitten saksimme. Työalustana oli valopöytä, läpinäkyvä millimetriarkki ja niiden päälle teipattu taittopohja. Siihen sitten liimattiin tekstit ja markeerattiin kuvien paikat. Muovitaskuissa olevien kuvaoriginaalien päälle teipattiin kuultopaperi, jolle piirrettiin rajaus ja kirjoitettiin kuvan suurennusporsentti reproa varten.
Viivapiirroksia tehtiin kuultopaperille tussilla ja viivoja skarppailtiin kirurgin veitsellä. Myös kopiokonetta hyödynnettiin monin tavoin. Mustavalkovalokuvat rasteroitiin itse valtavalla, oman huoneen vaativalla reprokameralla. Sellainen löytyi yleensä pienestäkin mainostoimistosta.
Vuosituhannen vaihteessa kaikki taitot tehtiin jo tietokoneella. Ohjelmat olivat kuitenkin vielä nykyiseen verrattuna kehittymättömiä. Silloisessa päätyökalussani Page Makerissa oli yksi peruutus ja ohjelma kaatui 10 kertaa päivässä. Kunnollisia skannereita oli vain reproissa eikä digikuvia käyttänyt vielä kukaan. Valopöytä ja luuppi olivat ahkerassa käytössä.
Näitä muistellessa kehityksen nopeus tuntuu aivan ällistyttävältä. Kymmenen vuotta on lyhyt aika. Voin melkein tuntea sinarin tuoksun sieraimissani.
