Poikiva blogi

Kun blogista tulee tarpeeksi suosittu, alkaa sen ympärille ilmestyä erilaisia oheistuotteita. Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen vuodesta 2005 julkaiseman Hel Looks -tyyliblogin innoittamana on syntynyt muun muassa valokuvanäyttely, kaupunkitapahtumia ja jopa Hel Looksia parodioiva Lande Looks -blogi. Eikä suosio rajoitu kotimaahan, sillä Hel Looksin lukijoista suurin osa on ulkomailta.

Vaatteiden lisäksi tyyliblogit esittelevät toinen toistaan erikoisempia hahmoja sekä toimivat oivallisina muodin ja kulttuurihistorian tallentajina. Vanhoja kaupunkikuvia katsellessani itseäni kiinnostaa juuri ihmisten pukeutuminen. Huvittavaa, että 70-luvun kuvissa naiset käyvät torilla mummohuivi päässä ja korkokengät jalassa! Myös muodin kierrätys näkyy: 50-luvun nuoret miehet muistuttavat erehdyttävästi tämän päivän hipstereitä sliipatuissa hiuksissaan ja mustissa silmälaseissaan.

Menneiden vuosikymmenten kaupunkilaisilla on kaikilla päällään samanlainen musta villapomppa, joka vappuna vaihdetaan vaaleaan poplariin, mutta Hel Looksissa esiintyville tärkeintä on oma ja erottuva tyyli. Liisa Jokisen mukaan Hel Looksin ulkomaisia lukijoita viehättääkin juuri suomalaisten omalaatuinen pukeutuminen.

Nyt valikoima Hel Looksin parhaita kuvia matkaa Belgian Antwerpeniin suomalaista muotia esittelevään tapahtumaan. Valokuvanäyttelyn lisäksi Winkelhaakin näyttelykeskukseen pystytetään pop-up kauppa, jossa on myynnissä myös oman VaadinDesign-merkkini koruja ja asusteita. Tapahtuma on hieno tilaisuus tutustuttaa belgialaisia suomalaisten suunnittelijoiden tuotteisiin. Tällä kertaa blogi edesauttaa siis myös suomalaisen designin ja kulttuurin vientiä.

 

Myöhäinen herätys

Mitä tulee uusien musiikillisten virtausten mukaan heittäytymiseen, olen aina auttamattomasti myöhässä. Britpopin aallon pyyhkäistessä yli Euroopan 1990-luvun puolivälin kynnyksellä minä kuuntelin sinnikkäästi Nypyköitä muutaman vuoden takaa.

Ei siis ihme, että ostin ensimmäisen Pulp-levyni vasta 1998, kun bändi oli ollut olemassa jo 20 vuotta. Pulpin kanssa kävi kuten muidenkin suosikkieni. Innostun myöhään, mutta kun innostun, en päästä irti. Se ei aina ole muodikasta. Taannoinen työkaverini purskahti säälivään nauruun, kun huomasi minun kuuntelevan This Is Hardcorea.

Pulp julkaisi levyn viimeksi 2001 ja vaipui sitten horrokseen.

Viime marraskuussa Englannista kantautui uutinen: Pulp palaa keikkalavoille. Kaltaiseni myöhäinen herääjä toki huomasi uutisen vasta tammikuussa, mutta muuten en aikaillut: lentoliput Lontooseen ja pääsylippu keikalle olivat sähköpostissa alta aikayksikön. Tapaan Jarvis Cockerin ja kumppanit Hyde Parkissa heinäkuussa.

Sittemmin on tapahtunut muutakin. Pulp on yhtäkkiä Pop. Pulpia kuulee tuon tuosta mm. Radio Helsingissä. Pulpin kotisivut on avattu uudestaan. Sivuille on avattu Pulptube: fanit voivat esittää omia versioitaan Pulpin biiseistä ja laittaa videon Youtubeen, josta se siirretään Pulpin sivuille.

Pulptubessa on tällä hetkellä 72 versiota Pulpin tuotannosta. Useimmat coveresityksistä ovat oikeasti laadukkaita. Oma suosikkejani on Deesellen tulkitsema Underwear sekä nokkelasti videoitu Jacob Rufuerin Babies. Kaikki fanit eivät ole ns. tuntemattomia. Amerikkalainen indiebändi My Chemical Romance esittää rautaisen version Common people -hitistä.

Pulptube avattiin Villenpäivänä 2011. Minä löysin sen seuraavana päivänä, siis eilen. Kerrankin olin ajoissa.

Koukussa valoon

Kaikki alkoi edellisessä työpaikassani, kun sain joulubonuksena sellaisen. Se mahtui taskuun ja sitä oli helppo käyttää.

Tähtäilin sillä esikoisemme ensivaiheita ja lomakohteiden jättiläispitsoja. Into laajeni ja pian sen oli oltava melkein koko ajan saatavilla.

Luin manuaalin ja sitten se kamera alkoi säkättää tauotta. Piti saada parempia ja tarkempia räpsyjä. Asensin laitteeseen puolilaillisen ohjelmiston, joka lisäsi pokkariini järjestelmäkameran ominaisuuksia.

Mutta enää ei kenno riittänyt. Piti saada isompia, sävykkäämpiä ja tarkempia kuvia. Kaveri kulman takaa lykkäsi käteen vanhan digijärkkärinsä, ihan vaan koekäyttöön. “Ota rauhassa tuntumaa, kokeilu ei maksa mitään.” Sitten se oli saatava omaksi.

Oli myös saatava tietää lisää valosta, ajasta ja herkkyydestä. Haalin kirjoja ja lisävarusteita; linssin suotimia, tripodeja, loittorenkaita. Piilottelin Foto-Rajalan muovikasseja vaimolta. Ryömin pusikoissa putki ojossa ötököitä etsien. Eksyin suurkaupungeissa, koska matkakumppanini eivät jaksaneet odottaa sitä oikeaa auringon kulmaa. Ymmärsin olevani koukussa.

Sitten löysin valokuvauspäiväkirja Blipfoton ja sain uskottavan syyn kantaa kameralaukkua jatkuvasti mukana, koska jokaiselle päivälle on löydyttävä siitä kertova otos. Viime viikonloppuna kuvasin sadannen blippini. Toisin sanoen elämääni voi selata reilu sata päivää taakse päin täällä.

Blipfoton Bill & Ted -tyylinen ”be excellent to each other” -kritiikki sopii mainiosti kaltaiselleni fotonistille; mitättömästäkin kuvasta saadut vuolaat kehut antavat kelpo syyn pyrkiä parempaan tulokseen seuraavana päivänä: ”Lovely colors! Brilliant details! Awesome!”

Puolet Blipfoton hauskuudesta onkin toiset blippaajat. Muiden harrastajien mieltymykset ovat kiinnostavaa ja hupaisaa seurattavaa. Yksi kuvaa joka sunnuntai kirkon, toinen jokapäiväisen leipänsä (brittikeittiön herkut, huh!). Blipfoto on myös erittäin yhteisöllinen – esimerkiksi juuri eilen sain yhdysvaltalaiselta rouvalta tarjoiluehdotuksen hollantilaisille paloviinarusinoilleni.

Itse koen tyytyväisyyttä kun muistikortille tallentuu skarppi ja kivasti sommiteltu kuva jostakin ruohonjuuritason elävästä. Etenkin heinäsirkat ovat antoisia kuvattavia. Pitäisi tosin saada vielä vähän suurempi makrolinssi. Ihan vähän suurempi vaan.

Fotomaraton Taiteiden yönä 27.8.2010

Aikaisemmin sivuillamme:

Koukussa blogeihin (Emmi)
Juosten kuvattu

Kuningas eturauhanen

Tänään selviää nähdäänkö jalkapallon MM-kisojen välierissä Hollannin oranssia vai Brasilian keltaista ja vihreää. Nämä värit löytyvät myös eilen ilmestyneestä Pros’datan erikoisnumerosta.

Kun MM-kisat tasan kolme viikkoa sitten potkaistiin käyntiin suurin odotuksin, alkoi myös prostahyperplasian hoidossa uusi aika. Combination In Focus -seminaari Kirkkonummella valaisi urologeja uusista tutkimustuloksista, jotka vaikuttavat eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun hoitokäytäntöihin.

Seminaarissa paljastuikin, että prostahyperplasian Käypä hoito -suosituksen uudistaminen aloitetaan loppukesästä. Pros’data kertoi uutisen ensimmäiseksi, alle kolme viikkoa tilaisuuden jälkeen.

Uutisprintille se ei ole mikään nopeus, mutta asiakaslehden prosessiksi tuotanto oli poikkeuksellisen ripeää: ensimmäinen taitettu versio oli asiakkaalla viikossa. Se vaatii pyöreiden vuorokausien lisäksi huolellista suunnittelua. Esimerkiksi graafeja päästiin työstämään jo ennen seminaaria.

Sade oli pilata hienon kuvasuunnitelman, mutta onneksi löytyi suojainen paikka – ja professoreilta pelisilmää. Ai mitenkö jalkapallo liittyy prostatahyperplasiaan? Joillekin ison eturauhasen miehille katsomossa istuminen on mahdotonta jatkuvan vessassa juoksemisen vuoksi. Palloon liittyy myös muuta symboliikkaa, jonka onkin tarkoitus aueta vain lääkäreille.

Ulkoasuaan muuttanut Jabulani sekä professorit Michael Marberger Wienin yliopistosta ja Teuvo Tammela TAYS:sta.

Aikaisemmin sivuillamme:

Journalismi puree
Lehti pääsi kirjahyllyyn
Pelottava lehti
Prostatahyperplasia sai lehden

Hauptmann Wiesler, missä lienet?

Tänään 9.2. vietetään erityisesti lapsille ja nuorille suunnattua Tietoturvapäivää, ja tuli taas mietittyä mitä kaikkea sitä itsekin bittiavaruuteen päästelee.

Olen hehkuttanut usein Facebookissa erästä Helsingin Bulevardilla sijaitsevaa mainiota pitseriaa, ja taannoin kuvailin statuksessani kuinka mieleni olisi tehnyt antaa selkään pihallemme väärinpysäköineelle Subaru-kuskille.

Seuraavana päivänä kirjoittelin FB:ssä ystävälleni yksityisviestiä, ja sivupalkkiin pölähti Bulevardilla toimivan lääkäriaseman äkkiväärä mainosteksti: “Meillä saat puukosta selkään tai vaikka polveen!”

Huomioni oli herätetty, ja mielessäni alkoi vilkkumaan kohtauksia Florian Henckel von Donnersmarckin stasi-elokuvasta Muiden elämä. Filmissä yksinäinen stasi-agentti alkaa elämään tasaharmaata elämäänsä vakoilukohteensa – värikkään kirjailijapersoonan – kautta.

Missä on minua valvova asiamies, ja minkä näköinen hän on? Onko hänellä perhettä, entä millaisia harrastuksia? Pitääkö hän Koskenlaskijasta pitsansa päällä? Että olis vaan kiva tutustua!

Steve McCurry Salossa

Olen jo vuodenpäivät seurannut yhdysvaltalaisen valokuvaajan Steve McCurryn blogia. McCurrya pidetään yhtenä aikamme parhaista kuvaajista ja hän on voittanut useita merkittäviä palkintoja, muun muassa neljä ensimmäistä palkintoa World Press Photo Contest -kilpailussa.

Tänä keväänä McCurryn töitä voi ihailla Salon taidemuseossa 13.2.–2.5. Näyttely koostuu McCurryn henkilökuvista, maisemista ja katukuvista 27 vuoden ajalta. Mukana on myös yksi maailman tunnetuimmista valokuvista – vuonna 1984 kuvattu afgaanityttö Sharbat Gula.

McCurryn töistä saa esimakua hänen nettigalleriassaan osoitteessa www.stevemccurry.com. Suosittelen. Myös blogi on tutustumisen arvoinen.

Juosten kuvattu

Elokuisen Taiteiden yön hauskinta ja hektisintä antia oli ehdottomasti Ylioppilaskamerat ry:n järjestämä Fotomaraton.

Ideana on hakea kisatoimistolta kahden tunnin välein neljä kuvausaihetta, ja valokuvata ne annetussa järjestyksessä iltaan mennessä. Filmisarjassa tämä on erityisen haastavaa, koska laukaista voi vain kerran ja meininki on muutenkin herran hallussa. Strategian, intuition ja tiimalasin välinen kamppailu on jännää ja innostavaa!

Kuukausi sitten käydyn maratonin tulokset julkistettiin tänään. Minun ja kuomani Jarnon kuvasarja pääsi palkintosijoille. Vuonna 2005 — kun viimeksi osallistuimme yhdessä — voitimme kisan tällaisella gallerialla .

Inspiraatioita ja anarkiaa

Visuaalisen työn tekijälle tulee aika ajoin tukos. Pitää luoda niin vimmatusti, mutta ei aina keksi, että mistä sitä taas ammentaisi. Inspiraation hakuun käytän usein tylsästi Googlea, mutta myös sivustot kuten FFFFOUND, FWA ja Inspiredology ovat näppäriä aivojen herättelijöitä. Parhaiten ajatuksia huuhtelevat kuitenkin elokuvat. Hämyinen teatteri sekä elokuvakankaalle pläjähtävät tarinat, kuvat ja äänet saavat ideat pörräämään.

Tänään pärähti käyntiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali, jossa en ole koskaan käynyt. Nyt aion mennä. Pitää vain ensin selvittää mitkä rainat kaikista 130:sta elokuvasta eniten kiinnostavat. Huh. On syytä siis valita se genre, josta ei itse mitään vielä tiedä. Vaikka “Venäläinen elokuva tänään” tai “Monitasoinen Aasia”.

Onneksi festivaali kestää useamman päivän, niin ei heti tarvitse päättää (jos vain lippuja riittää). Mielestäni olisi kyllä mukavampaa, että näitä eri maista ja tyylisuunnista tulevia pätkiä voisi ihan ilman festivaalejakin käydä katselemassa. Mutta kankailla amerikkalainen elokuva jyllää yhä – ainakin toistaiseksi.

P.S. Elokuvista puhuttaessa ei pidä unohtaa niiden julisteita. Niin uudemmista kuin vanhemmistakin elokuvajulisteista irtoaa ajatuksia myös omiin projekteihin. Eikä vähiten typografian osalta.

Kenen tekijänoikeus?

Mikäli Brett Gaylorin loistava ykkösdokumentti Kenen tekijänoikeus? (RiP: A remix manifesto) pääsi eilen livahtamaan ohitsesi, älä anna virheen toistua. Ohjelma uusitaan ykkösellä lauantaina 4.4. klo 13.05.

Ohjelman voi katsoa myös Yle Areenalla tai dokkarin omalla sivustolla, missä voit myös osallistua sen tekemiseen.

Kommareita, koti-isiä ja kansannousuja

Olen aina ollut hidas ja epävarma lukija noin niin kuin proosan suhteen. Onneksi Pyhä Klasu tuo joka joulu kuluneen vuoden kiinnostavimmat kuvasarjat täsmätoimituksena kuusen alle.

Siinä mielessä on ajankohtaista kirjoittaa viime vuoden joululahjoista, että sain juuri luettua ne kaikki. Muumi-kuvioituun voimapaperiin oli kääritty mm. nämä hienot teokset:

Guy Delislen Merkintöjä Burmasta kertoo kanadalaisen piirtäjän vuodesta Myanmarissa. Sarjakuvablogimainen kirja on hilpeä ja taitavasti karrikoitu kuvaus länsimaisen koti-iskän arjesta kummallisen diktatuurin keskellä vaimon työskennellessä MSF:n (Ranskan Lääkärit ilman rajoja) leivissä kentällä. Delislen viiva on sympaattista ja tarinankerronta jotenkin hotakaismaista. Tykkäsin!

Berliini 2 — Savuinen kaupunki on Jason Lutesin Berliini-trilogian toinen suomennettu osa. 1910–30-luvuille sijoittuvissa tarinoissa käydään läpi Saksan poliittista historiaa yksilöiden kautta. Faktat on niputettu nätisti aidontuntuisten hahmojen elämään ja kuvat ovat yksityiskohtaisia ja selkeitä. Kustantajalle keppiä siitä, että tekstit on ladottu koneella ja ihan liian pienellä. Mutta tykkäsin!

Joe Saccon Palestiina on silminnäkijän raportti ensimmäisen intifadan loppupuolelta, 1991–92. Undergroundahtava piirrostyyli on paikoin raskasta katsella, mutta niin on aiheestakin raskasta lukea, etenkin teeman ollessa taas harmittavan ajankohtainen. Sacco voitti Palestiinallaan American Book Awardin, eikä sitä turhaan ole verrattu Art Spiegelmanin klassikko-dupartaan Maus (joka muuten aikanaan voitti erikois-Pulitzerin). Tykkäsin!